Olen elämässäni nauttinut kumpaakin. Tai tarkemmin sanoen käynyt kummassakin.
Jos jätetään huumori vähemmälle, täytyy todeta, että minusta tuntuu mielekkäältä, että blogin ensimmäinen kirjoitus koskee juurikin tätä, eli laulutuntien ja psykoterapian yhteneväisyyksiä (sujuvuuden vuoksi viittaan jälkimmäiseen tässä puhekielisellä terapia-sanalla).
Kummatkin ovat olleet vuosia minulle säännöllinen ilmiö eri elämänvaiheissa, ja olen useammankin kerran pohtinut niiden yhtymäkohtia – ja miksipä ei, kummatkin ovat kehittäviä toimintamuotoja ihmiselle. Jo varhain lauluopinnoissa kuulin fraasin ”laulutunnit ovat kuin terapiaa”, ja säännöllisesti sittemminkin.
Asia ei ole aivan noin suoraviivainen, mutta ehkä havainnollistus on tässä paikallaan (seuraavilla asioilla ei ole oikeastaan tärkeysjärjestystä, ne ovat päähänpulpahdus-järjestyksessä):
1. Laulajan ja laulunopettajan / asiakkaan ja terapeutin suhde
Molemmat näistä ovat valtavan henkilökohtaisia. Huoneessa on yleensä vain juuri nämä kaksi ihmistä, joiden omalla kommunikaatiollaan on tarkoitus saada tiettyjä asioita aikaan. Siihen tarvitaan henkilökohtaisuutta, henkilökemiaa ja luottamusta. Mikäli luottamus on puutteellista, etenkin asiakkaan näkökulmasta, voidaan odottaa parhaimmillaankin vain keskinkertaisia tuloksia. Vaikka vain terapeutilla on lakiin kirjoitettu vaitiolovelvollisuus, on laulunopetuskin niin intiimi asia, että käytännössä laulunopettaja velvoittaa itsensä samantyyppiseen moraaliseen sitoumukseen.
Molempiin suhteisiin luodaan toisinaan oletus, että laulunopettaja/terapeutti on se joka saa asiat tapahtumaan ja ”tekee” sen jutun. Monesti ihmisen aktuaalisesti päätyessä laulutunnille tai terapiaan hän huomaa piankin, että ammattilainen, jonka luo hän on tullut, onkin itse asiassa työkalupakin pitelijä, joka ojentaa tarvittavan työkalun toisensa jälkeen asiakkaalleen, jotta asiakas itse pääsee mahdollisimman hyvin työstämään työstettäviä asioitaan. Ammattilaisen ammattitaito voidaan nähdä taitona ojentaa oikea työkalu oikealla tavalla.
2. Tavoite
Molemmissa ilmiöissä työskennellään jotakin maalia kohti. Maalin ei tarvitse olla kovinkaan konkreettinen tai mahtipontinen kuten kurssitutkinto tai vapaus ahdistuksesta for evör, mutta aina on jokin, mitä kohti kuljetaan. Ja uskaltaisin väittää, että molemmissa se on loppupeleissä se, että eläminen itsensä kanssa olisi hiukan helpompaa. Joko korkeita tai matalia ääniä laulaessa, puhuessa tai riidellessä tai vain vuorovaikuttaessa ihmisten kanssa (ja tässä kohtaa onkin hyvä huomioida, että äänenkäytön työstäminen vapaammaksi voi osaltaan lievittää sosiaalisiakin jännityksiä – ja sosiaaliset jännitykset puolestaan voivat aiheuttaa äänenkäytön ongelmia). Ja tuohon maaliin tähdätään nimenomaan yhdessä; ei asiakas yksin, vaan ammattilaisen kanssa yhteistyössä.
3. Matka itseen
Tämä on yksi suurimmista aspekteista, joka jätetään monesti ammatillisen laulukoulutuksen ja oppilaitosten kiireellisen aikataulun ja tavoitteiden tiimellyksessä syrjään. Se on kuitenkin samalla se, mikä on minulle antanut kenties eniten laulamista opetellessani. Kun instrumentti sijaitsee itsessä eikä sen ulkopuolella, on instrumentin opettelu, tutkiminen ja hionta samalla myös oman itsensä tarkastelua sekä likoon laittamista. Kaikki äänet, jotka ihmisestä päästyvät, ovat häntä itseään. Monelle ellei jokaiselle se on herkimmistä herkin asia. Jos arvostelee ihmisen ääntä, arvostelee käytännössä ihmisen minuutta. Sen takia laulunopettajan tulee olla hyvin sensitiivinen siinä, minkälaisia työkaluja – ja etenkin millä tavoin – oppilaalleen tarjoaa. Ne voivat poiketa valtavasti toisistaan eri ihmisten välillä. Samoin terapeutti lähtee selvittelemään tilannetta asiakkaan yksilöllisestä tilanteesta ja lähtökohdista käsin, terapiasuuntauksesta huolimatta.
Molemmissa tapauksissa tähän matkaan voi sisältyä myös epämukavia tunteita sekä (henkistä) kipua. Terapian ei ole tarkoitus olla mukavaa, laulutunneilla käymisen sen sijaan olisi tarkoitus pysyä mukavan puolella. Edeltävässä kuljetaan tarkoituksella kipukohtia päin jotta niistä voidaan rämpiä läpi, mutta jälkimmäisessä niihin saatetaan osua yhtä lailla. Joka tapauksessa, kivun paljastuessa, ammattilainen ja asiakas yhdessä voivat tarkastella sitä ja rakentaa selviytymiskeinoja sen käsittelemiseen. Totta kai terapiassa kipu voi olla valovuosia vakavampaa kuin laulutunnilla. Siltikin omaan itseen ja omiin elämänkokemuksiin liittyvät kipukohdat ovat jatkuvasti läsnä myös laulunopettajan työssä. Asiakas tulee tunnille aina kokonaisena ihmisenä, ei äänimateriaalina.
Samoin pienetkin onnistumisen kokemukset voivat kummassakin tuntua hyvin syvällä ja hyvin suurina. Edistyminen on usein ylä- ja alamäen vuorottelua, eikä tilannettaan useinkaan hahmota keskellä matkaa. Kunnes katsoo taaksepäin ja huomaa, minkä mäen on juuri selättänyt.
4. Säännöllisyys
Ja toistot. Kehittyminen missä tahansa asiassa vaatii toistoja. Lihasten kouliminen tottelemaan tiettyjä käskyjä ei ole yhden tai kahdenkaan käyntikerran mittainen asia. Myöskään yhdessä tai kahdessa terapiakerrassa ei päästä kovin pitkälle, jos on tarkoitus saada laajoja ja pysyviä muutoksia aikaan. Sen tähden kerran käväisy kummassakin auttaa vähän ja hetken, mutta oikea muutos vaatii säännöllisyyden ja sitoutumisen.
5. Harjoittelu
Tässä palaamme jälleen työkaluihin. Niin säännöllisiä laulutunteja kuin terapiaakin on tyypillisesti kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Väliin mahtuu monta päivää jolloin ammattilainen ja asiakas eivät kohtaa. Kehittyminen vaatii kuitenkin toistoja, niin laululihasten kuin ”aivolihaksenkin” (erään terapeutin hauska mielikuva). Ammattilainen ojentaa työkalut asiakkaalle, jotta niitä olisi mahdollisuus käyttää. Kerran tai pari viikossa treenailu ammattilaisen kanssa johtaa sekin toki johonkin, mutta jos ihmisellä on tarve ja halu päästä konkreettisesti päämäärään, kannattaa hänen ottaa tekemisestään vastuu itse. Ei välttämättä veren maku suussa, mutta tietoisesti.
6. Tunnetyöstäminen
Tämä ansaitsisi ihan oman kirjoituksensa. Ainakin omassa laulamisessani ja opettamisessani tunteilla ja niiden kokemisella on vankka sija. Tunne ei ole erillään laulutekniikasta, ja on toisinaan jopa oikotie joihinkin teknisiin aspekteihin. Eläytymällä laulujen (ja niiden kertojahahmon) tilanteeseen, joka voi muistuttaa omaa tilannetta tai poiketa siitä suurestikin, laulaja pääsee kokemaan tunteita hallitussa tilanteessa, välillä jopa sellaisia tunteita, joita ei muuten kokisi tai uskaltaisi näyttää. Suuri osa terapiasta puolestaan on tunnetaitojen kanssa työskentelyä – jossain tapauksessa myös eläytymisharjoituksia tilanteisiin, niihin suhtautumiseen ja niissä käyttäytymiseen. Kummassakin tapauksessa kuva itsestä tunnetekijänä voi laajentua.
Helpoimmin huomattavat erot löytyvät konkreettisista asioista: keinoista, joilla tavoitteisiin pyritään (esim. ääniharjoitukset) ja mahdollisesta opetussuunnitelmasta, joka sisältää tietyn määrän tiettyä musiikillista materiaalia, sekä vastaanoton/studion fasiliteeteista. Kaiken ylläolevan jälkeen on hyvä huomioida myös, että siinä missä psykoterapia on terveydenhuollon palveluna ALV-vapaa (mikä on totta kai hyvä asia), ei laulunopetus kaikesta hyväätekevyydestään huolimatta sitä ole. En osaa sanoa, pitäisikö sen olla, mutta siinäpä ajateltavaa joka tapauksessa.
Ja totta kai terapia on laaja käsite, jonka toisessa päässä hoidetaan vakavia sairauksia ja pelastetaan ihmishenkiä, ja toisessa päässä pysytään itsetuntemuksen lisääntymisen tasolla. Laulunopetus vertautuu lähinnä tuohon keveämpään päähän. Laulunopettaja ei hoida mielenterveyden diagnooseja. Eikä laulutunti lopultakaan ole yhtä kuin terapia.
Mutta onneksi ei ole tarvetta valitsemiselle ja vastakkainasettelulle. Toivoisin, että jokaisella olisi mahdollisuus kokeilla molempia. Molemmat ovat aikaa omalle itselle. Itkua ja naurua.
Tyyneyttä laulupäivään ja itsesi kanssa eloon! <3