Viimeistään 15-vuotiaasta saakka sydämeni on sykkinyt vahvasti vanhalle musiikille. Aiheen sisällä renessanssissa minua ovat vahvimmin kiinnostaneet englantilaiset luuttulaulut, erityisesti John Dowlandin kynästä syntyneet. Olen onnekas, kun olen päässyt tekemään niitä niin paljon eri yhteyksissä. Parikin eri laulunopettajaa on pyrkinyt harhauttamaan minua luuttulaulujen tieltä (hyvin tarkoitusperin varmastikin ;D), mutta aina olen ponnahtanut takaisin tähän ihanaan pakkomielteeseeni.
Ensivilkaisulta luuttulaulut saattavat vaikuttaa helpoilta ja yksinkertaisilta – ja osa niistä sellaisia onkin – mutta heti kun lähdetään vähänkin syvemmälle tutkimaan, löytyy valtavan kompleksisia ja koskettavia maailmoja. Välistä rytmiikka on niin monimutkaista, etten laittaisi kaikkia laulun ammattiopiskelijoitakaan äkkiseltään niitä laulamaan.
Mutta tämän blogikirjoituksen piti käsitellä tekstin ääntämistä ja erityisesti Early Modern Englishiä.
Kaikkea englantilaista klassista laulumusiikkia lauletaan nykyisin tavallisesti ns. brittienglannilla, ja käyttäen hieman täräytettyä r-äännettä. Itsekin olen oppinut siihen, ja tottunut pitämään sitä ”oikeana”, hienona tapana. Toisaalta olen toistuvasti törmännyt renessanssin ja varhaisbarokin englantilaisissa lauluissa siihen, että suurin osa säepareista muodostaa riimin keskenään, ja sitten jotkin sattumanvaraisesti eivät. Vuosi vuodelta se alkoi askarruttaa minua enemmän ja enemmän, enkä lopulta oikein ollut tyytyväinen yleiseen käytäntöön kohauttaa olkia ja todeta että ”englantia lausuttiin silloin eri lailla”.
Lopulta päädyin valtavan kiinnostavalle löytöretkelle saatuani hieman rohkaisua ja tuuppausta sinne suuntaan Michael Fieldsiltä, brittiläis-amerikkalaiselta pitkän linjan luutistilta ja kouluttajalta, jolla on siteitä Suomeenkin – hän on mm. toiminut suomalaisen Sastamala Gregoriana -festivaalin taiteellisena johtajana pitkään. Hänen mielestään ei ollut mitään syytä pidätellä intoa, jos olin itse kiinnostunut kokeilemaan alkuperäistä ääntämystä. Erinomainen neuvo! <3
Luuttulaulut, joihin tässä keskityn, ovat syntyneet suurelta osin kuohuvana aikana Englannin historiassa, 1500-luvun lopulta 1600-luvun loppupuolelle. Tälle ajanjaksolle osuu englanninkielen Great Vowel Shift eli suuri vokaalimurros. Etupäässä siitä johtuu nykyinen epäloogisuus riimiparien suhteen. Kyseisen ajan alkupuolella, jolloin esimerkiksi John Dowland (1563-1626) eli, runouden ja laululyriikan tuli rimmata. Silloin englantia lausuttiin Early Modern English:in ääntämyksen mukaan, jota kutsutaan myös Shakespeare’s Englishiksi (nimitykset on totta kai muotoiltu jälkipolvien toimesta). Ajanjakson loppupuolella oltiin liu’uttu jo Modern English:in puolelle, joka tarkoitti muutoksia sekä kirjoitusasussa että etenkin vokaalien ääntämyksessä. Kielen edelleen kehittyessä osa myöhäisrenessanssin tekstien rimmausefektistä menetettiin – joskin valtaosa riimeistä säilyi.
Riimien säilymisestä ja osan katoamisesta, sekä siitä, että tekstien tulisi rimmata, on voitu päätellä, miten Early Modernin aikaan sanoja lausuttiin. Varsinainen huippuasiantuntija tässä on brittiläinen David Crystal, joka poikansa Benin kanssa on tuonut ansiokkaasti esiin Shakespearen ajan alkuperäistä ääntämystä eli Original Pronunciationia (helpommin sanottuna OP) viime vuosina. Etupäässä he ovat kouluttaneet tässä englanninkielisiä näyttelijöitä Shakespearen ja aikalaisten näytelmien alkuperäistyylisiä toteutuksia varten (esim. Lontoon Shakespeare’s Globe -teatterissa). Mutta koska aika ja maa ovat samat, samat lainalaisuudet pätevät myös muiden kirjoittajien teksteihin.
Yhdessä blogikirjoituksessa on mahdotonta eritellä valtavan kulttuurillisen kokonaisuuden piirteitä kovinkaan kattavasti, kehotan tutustumaan linkkeihin! Mutta suurin vaikutus lausunnalla on riimeissä, kuten tuli jo todettua. Esimerkiksi oheiset sanaparit tulisi saada rimmaamaan:
- die – misery
- prove/(re)move/glove – love
- heart – desert
- serve – starve
- flowers – yours
- forth – worth
Miten sitten käytännössä opiskelin lausuntaa? Michaelin kautta sain Davidin lausumana monia Dowlandin tekstejä, ja niitä kuuntelin ”nauhat puhki” edestakaisin, pitkinä ja lyhyinä palasina kerta toisensa jälkeen. Epäselvät kohdat yritin järkeillä, ja täydentää vertailemalla sekä Wikipedian tietoja Early Modernista, että Shakespearen sonettien foneettista transkriptiota, jonka myös sain. <3<3<3 Riittävien toistojen jälkeen koen, että minulla on nyt melko vankka käsitys lausumisen pääperiaatteista, tosin jokaisen uuden kappaleen kohdalla opettelu täytyy tehdä aina erikseen ja kerrata joitakin periaatteita.
Mikään ei ole tunnetusti niin vaikeaa kuin poisoppiminen. Tämän sain tuta tässäkin prosessissa. Vokaalivärien muokkaaminen oli ehkä helpoin osuus asiaa – lukuunottamatta sitä, että ”love”-sana, jota on ihana oikein pitkittää laulamalla [laaaaaaaav], olikin yhtäkkiä käytännössä [löv] (suomalaiseen korvaan näin karkeasti; siinä on mukana myös y:tä ja u:ta, pohjoisenglantilaista ja paulmccartneymaista tuntua). En aio koetella lukijan aivoja foneettisilla merkeillä tässä yhteydessä. 😀
Suurin henkinen muutos itselläni tapahtui tässä R:n suhteen. Olinhan klassisena laulajana tottunut siihen, että brittiläistä on pieni sievä suomalaistyyppinen r, ja vain amerikkalaisia lauluja lauletaan amerikkalaisen pehmeän r:n kanssa, jos nyt niitäkään. Tässä laittoi David Crystal kapuloita rattaisiin! Early Modern Englishissä r lausutaan juurikin pehmeällä tavalla, ”growling like a dog”, kuten Crystal jossakin yhteydessä on todennut. Tässä aivot pistivät vastaan aluksi oikein kunnolla. 😀 Tunsin itseni pitkään amerikkalais-brittiläistyöväenluokkais-ihmishybridiksi, ennen kuin totuin ”uuteen” lausuntaan (ceterum censeo, Koillis-Yhdysvalloissa puhutaan kuulemma vieläkin murretta, joka on hyvin lähellä Early Modern Englishiä). Koko ajan tunsin kuitenkin luontevaksi itselleni siirtyä sitä kohti.
Tuo r-asia liittyy muuten Englannin kuohuvaan 1600-luvun historiaan. Elisabet I:n ollessa vallassa käytettiin tuota ”growlaavaa” r:ää. Elisabetin kuoltua valta siirtyi hänen serkkunsa Skotlannin kuningatar Marian pojalle Jamesille, josta tuli englannin James I vuonna 1603. Skotlantilaissyntyisen hallitsijan sorauttaessa r:nsä kuuluvasti pyöräyttäen muoti levisi valtakunnan kielenkäytössä syrjäyttäen entisen tavan vähitellen. Nykyisin ollaan taas palattu vanhempaan käytäntöön. Harvat uudet asiat ovat uusia, historian heiluri se heiluu aina edestakaisin.
Menen asioihin monesti aika syvälle jos aloitan. Luuttulauluduoni Ophelian, jonka kanssa erityisesti Dowlandeja tällä hetkellä teen, puitteissa kokonaisuuteen kuuluu myös ajanmukainen pukeutuminen, koska kokonaiselämyksiä on niin mukava tehdä sekä itselle että yleisölle. Pyrimme Opheliassa yleisestikin ottaen historiallisesti informoituun lähestymistapaan (Historical Informed Performance eli HIP :D). Original Pronunciation istuu siihen mainiosti, ja tietyllä lailla dowlandien tekeminen on muuttunut entistäkin mielekkäämmäksi itselle. Se on muuttanut jopa muutamia musiikillisia fraseerauksia, ja koen, että rytmitys on saattanut muovautua lähemmäs alunperin tarkoitettua sillä tavoin.
Nyt seuraa havainnollinen esimerkki modernin ääntämyksen ja OP:n välillä. Ensimmäisessä videossa esitämme Dowlandin laulun Come again modernin ääntämyksen kanssa v. 2020.
Ja tässä sama laulu Original Pronunciationin kanssa v. 2023.
Olen samaa mieltä erään jälkimmäiseen videoon tulleen kommentin kanssa: ”Now when I hear other versions I’m disappointed the pronunciation doesn’t rhyme.” Tietyllä lailla siinä kohtaa voisin todeta huippusalaisen suunnitelmani onnistuneen – levittäneeni OP:n ideaa taas hiukan laajemmalle. 😀
Edelleenkin minusta on aivan ok, että brittiläisiä luuttulauluja lauletaan modernilla englannin ääntämyksellä, enkä pakota lauluoppilaitani tai kuorolaisiani lausumaan OP:ta elleivät itse välttämättä halua – mutta minulle pienenä tiedemiehenä ja kielinörttinä sen tekeminen on etupäässä hauskaa ja stimuloivaa. <3
Lopuksi kerrottakoon, että autenttisen ääntämyksen tavoittelussa voi mennä liian pitkälle jopa minunkin mielestäni. Turun Vanha Musiikki ry:n Aboastra-festivaalilla syyskuussa pidimme Ophelian kanssa konsertin Mad Songes and Songes of the Nyghte, joka sisälsi varhaisbarokin hulluus- ja yöteemaisia lauluja ja puhetta hulluuden historiasta lauluissa. Ohjelmaan kuului mm. Dowlandin ja Henry Purcellin (1659-1695) musiikkia. Koska Purcell myöhäisempänä säveltäjänä edustaa suuren vokaalisiirtymän loppupäätä, voi hänen laulujaan nähdäkseni laulaa lähempänä modernia ääntämystä (tosin joidenkin riimiparien sanojen lausunta on selkeästi ollut vielä muutoksessa) ja suomalaistyyppisellä r:llä. Sen lisäksi ohjelmassa oli William Webbin (n.1600-1657) musiikkia – ja hänen elinvuosiensa perusteella lausunta saattoi olla melkoinen hybridipläjäys Early Modernin ja Modernin välistä. Sovittelin sen keskimäärin valistuneilla arvauksilla kuosiinsa. Ja kun soppaan lisätään se, että Ophelian konserttia seuraavana päivänä lauloin toisessa konsertissa keskiaikaista Middle Englishiä, niin pään sauhuaminen noin neljän eri englannin kanssa oli taattu. :D:D:D Huvinsa kullakin.
Suosittelisinko OP:hen tutustumista ja sen opiskelua laulajalle? Ehdottomasti – mikäli kiinnostusta löytyy. Aihealue on sen verran laaja, että kepeä pintaraapaisu ei välttämättä tavoita kuvaa hienosta kokonaisuudesta. Mutta mikäli on kiinnostusta hypätä lausunnan ja historiantuntemuksen syvään päähän ja sisukkuutta tehdä pikkutarkkaa hiontaa, niin siitä vaan! En näe mitään estettä. <3
Santtu
p.s. Kevyiten pääsee alkuun keskittymällä ensin pelkästään riimiparien rimmaamaan saamiseen. 🙂